PÄIVÄNSÄDE JA MENNINKÄINEN

Aurinko kun päätti retken
Siskoistaan jäi jälkeen hetken
Päivänsäde viimeinen
Hämärä jo mailleen hiipi
Päivänsäde kultasiipi
Aikoi juuri lentää eestä sen
Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;
Se juuri oli noussut luolastaan
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
Milloinkaan elää päällä maan
He katselivat toisiansa
Menninkäinen rinnassansa
Tunsi kuumaa leiskuntaa
Sanoi: «Poltat silmiäni
Mutten ole eläissäni
Nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa
On pimeässä helppo vaeltaa
Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien
Ja sinut armaakseni vien!"
Mut säde vastas: «Peikko kulta
Pimeys vie hengen multa
Enkä toivo kuolemaa
Pois mun täytyy heti mennä
Ellen kohta valoon lennä
Niin en hetkeäkään elää saa!»
Ja niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin
Kun menninkäinen yksin tallustaa
Hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
Ja toinen yötä rakastaa