Sanansaattaja

Mitäennen olin joskus, kerran, kautta aikojen,
läpi pettymysten metsäin sama, melkein ikuinen,
nyt on mennyt, laonnut ja tuuliin karistautunut,
puristunut tyhjiin, rauennut ja mennyt menojaan.
Lähemmäksi salaisuutta, lähemmäksi totuutta,
lähemmäksi maailmalta salattua sydäntä
luulin tekeväni matkaa avainnippu kädessäni,
väärät oli avaimet ja portti toisaalla.
Silti enpäosaa, enpätaida vieläluovuttaa,
etsiminen, kaipaus, saa ravinnoksi riittää.
Tuiskussa kun hiukkastuulten kantaa myrskylyhtyään
kerran kotvan tuntee vieraan läheisyyden sisällään.
Tasangolla, jollain, ajatuksin hedelmättömin,
pinnistelen rauniolla, vettäjos vain löytäisin,
hengen, jonka tiedän, luotan, yhäjossain elävän
kangastuksen, edes, jonka luokse turvaan paeta-
Ihoon oli kirjoitettu näkymätön raamattu,
lukea en osaa, enkätulkita sen merkintöjä.
Joku ehkäkulkenut on loppuun polun toivion,
risteyksiin ripotellut laulut, jotka totta on.