Minne Paha Haudattiin

Minne paha haudattiin
Sorahtaa laulu ja pakenee täältä, sen itkun kuulen
viiman meren aavain sanoiks muuttaneen.
Kirkot, temppelit sille rakensin,
petin, kärsin, valhein itseltäni suojelin.
Oikeinko rakastin vai kuten lauluissa
korvaten herkkyyttävoimalla, tahdolla.
Hiljaisuutta kieleksi luulin,
kaiken kuulin muka aina ihan sanomattakin.
Etsin suuntaa suunnatonta,
ikuisuuden meren rantaan hiekan päälle talon rakensin:
Minne paha haudattiin,
sinne minut haudatkaa.
Alämene — nyt kun se tuntuu
pahemmalta — kuin kuolla kesken
painajaisen — jossa ei oo
mitään hyvää- tehnyt kellekään.
Nyt taivas hehkuu tulta hautoen, vesi raskas loiskii
syvänteiden päälläpronssinen.
Ilma tuoksuin syksyn aavistaa,
pääskyn lento muistaa talven tuulet paeten:
Elämän henkäyksen takana aukeaa
loputon pelko; se laulajaa ajaa.